Muutin heinäkuussa yhteisestä kodistamme omaan väliaikaiseen “opiskelijayksiööni”. Porvoossa on suurimmassa osassa vuokra-asuntoja (ehkä tämä on ihan maanlaajuinen trendi?) minimivuokra-aika 12 kk, mutta minä tarvitsin asunnon vain neljäksi kuukaudeksi. Väliaikainen koti on pieni (36m2), mutta yllättävän toimiva. Se on myös lähellä uutta kotiani, johon pääsen muuttamaan lokakuussa. Järkeilin, että kun tämä väliaikainen asumus on lähellä uutta, on lastenkin helppoa ja mielekästä opetella koulumatkaa, joka sitten vaan lokakuussa lyhenee puoleen. Halusin ähelle hyviä lenkkimaastoja ja viehättävään kotiin. Etenkin nyt kun etätöitä tulee tehtyä paljon, on kodin viihtyvyys iso juttu.

Uusi koti, uusi elämä

Oli jotenkin aika huikea fiilis muuttaa omilleen asuttuaan n. 10 vuotta yhdessä jonkun kanssa. Vähän pelottavaa tai jännittävää ja samalla vapauttavaa. Yhtäkkiä sain itse valita astiani, kalusteeni, tekstiilini, kalusteiden paikan, jne jne. Ei tarvinut neuvotella kenenkään kanssa valinnoista. “Minä itte!” – yhtäkkiä ymmärsin lasteni aiempaa tahtoikää aivan uusin silmin. Opiskelijayksiö sijaitsi sopivasti vähän eri suunnalla kuin vanha yhteinen kotimme, jonne ex vielä jäi, ja missä lapsetkin edelleen puolet ajasta asuivat. Oli vähän kuin olisi saanut elää omassa pienessä kuplassa. Pieni oma koti joen rannalla.

Olisko kuinka paha jos muuttaisin tohon pari kerrosta sua ylemmäs?

Kun aika vanhan kotimme luovutukselle läheni, ei exäni kuitenkaan ollut löytänyt sopivaa kotia ostettavaksi, ja oli nyt saman dilemman äärellä kuin minäkin: väliaikainen asumus pitäisi löytyä ja pikaisesti. Mainitsinko, että Porvoossa alle 12kk vuokra-asunnot ovat vähän harvassa?

Samassa taloyhtiössä tämän minun asuntoni kanssa on saman firman asuntoja muutama, ja kuinka ollakaan, ex löysi samasta talosta, kolme kerrosta ylempää sopivan. Hän kysyi minulta varovasti, olisiko miten paha jos muuttaisi samaan taloon vähäksi aikaa. Siinä sitten tuijotimme toisiamme hetken vähän hermostuneina hekotellen ja totesin, että mieluummin samassa talossa kuin toinen sillan alla.

Pakko sanoa, että hieman jännitti samaan taloon muuttaminen, vaikka hyvissä väleissä erosimmekin. Olin juuri saanut maistaa palan vapautta, ja näin lähekkäin muuttaminen tuntui vähän ahdistavaltakin. Alkaisiko jompaa kumpaa ärsyttää toiseen törmääminen käytävillä? Tulisiko lasten vuoroviikoista jatkuvaa ramppaamista edes takaisin kerrosten välillä?

Millaista on asua exän kanssa samassa talossa?

Nyt pari kuukautta myöhemmin on jo vähän tuntumaa asioihin. En haluaisi asua näin loputtomiin, mutta kenties tämä järjestely on ollut juuri sopiva tähän väliin - jonkin laisena siirtymävaiheena. Lasten tavarat on joka viikko osittain vähän väärässä osoitteessa joten niitä on ollut helppo hakea (joskaan en kovin iloisena vääntäydy aamulla ojentamaan pyöräilykypärää parvekkeelta, kesken unien). Toiseen törmääminen talon käytävillä on harvinaista ja samassa osoitteessa asuminen on ollut paikoin jopa käytännöllistä. Esim. kun olin korona-epäilyn vuoksi muutaman päivän koronteenissa kotona, toi ex noutotilauksena ostamani ruoat ovelle (kiitos!). Tai kun toinen on tarvinut kantoapua tai jeesiä kuivausrummun nosteluun, on apu ollut lähellä.

Koen, että olemme muuten antaneet toisillemme kohteliaasti omaa rauhaa. Alkuviikkoina sovimme myös, että ohjaamme lasten menoa pehmeästi siihen suuntaan, etteivät he juoksisi edes takaisin ylä- ja alakerrassa. Tuntuu helpommalta rytmittää elämää ja lastenkin totutella uuteen rytmiin. Missään nimessä emme kuitenkaan ole kieltäneet moikkaamasta tai hakeutumasta toisen luokse jos siihen on tarve. Välillä on ollut jopa hyötyä siitä, että toinen vanhemmista on fyysisesti vähän etäämmällä. Oikean elämän esimerkkinä: nuorimmainen oli “hukannut kännykkänsä” eikä sen kohtalosta meinattu saada selkoa. Sain sitten tekstiviestin tyttäreltä ja ihmettelin, että millä välineellä se oli lähetetty. Tästä keskustelusta saatiin pala palalta selviteltyä että puhelin oli lainattu kaverille ja palautettaisiin seuraavana päivänä.. Ilmeisesti oli helpompi kertoa asiasta minulle, koska olin vähän kauempana ja sitten kuitenkin lopuksi tuli kysymys saisiko tulla käymään ja pian ovella oli nyyhkyttävä pikkuinen. Tämä uuden elämän uusi dynamiikka on mielenkiintoista opettelua meille kaikille.

Salatut elämät

Viimeisenä muuttopäivänämme aiheutimme hieman hämmennystä taloyhtiön 5-vuotisjuhlilla. Siinä tietenkin muut asukkaat kyselivät uusilta, että mihin asuntoon muutimme. Lapset vastasivat tähän iloisina, että “äiti muutti alakerran ja isi yläkerran huoneeseen!”. Lapset kai mieltävät kerrostaloasumisen hotelliasumisen kaltaiseksi touhuksi. Ainoa vaan, ettei aamupalaa tarjoilla ruokalassa. ..ja ne pyykitkin joutuu itse hoitamaan.. No, joka tapauksessa. Yksi naapureista naurahti, että meillähän on oikeat salatut elämät käynnissä sitten. ;) Meille tämä oli jotenkin hyvin pragmaattinen ratkaisu, mutta monelle ulkopuoliselle selvästi ihmetystä herättävä. Itselleni salatut elämät-vertaus kuulosti aika oudolta, vaikka sen pointin ymmärsinkin.

Eräs yhteinen ystävämme naurahti tästä väliaikaisesta asumisjärjestelystämme kuullessaan: “Te ette kyllä ole kovin hyviä eroamaan!”. Tämä kommentti on naurattanut moneen otteeseen myöhemminkin. No ei ainakaan perinteiseen malliin nähden varmaan kovin hyviä tässä ollakaan ;) Ei olla muutettu suorilta eri puolille kylää tai riidelty (astioista, lapsista, tai juuri mistään muustakaan). Minusta tämä on sujunut näin kahdelta aloittelijalta melko siististi. Olemme kuunnelleet muiden kokemuksia, poimineet niistä juttuja kokeiluun ja pitäneet ne, mitkä ovat toimineet hyvin, hylänneet huonommin toimivat.

Kuukauden päästä taas uusi vaihe

Lokakuun lopulla alkaa sitten taas yksi uusi vaihe, kun pääsen muuttamaan omaan uuteen kotiin (jossa on onneksi vähän enemmän kuin tämä 36 neliötä asuintilaa!). Pakkaaminen pitäisi taas aloittaa, mutta ei huvittaisi enää yhtään. Olen myynyt taas omaisuutta uuden muuton alta. Kummasti se tavaroista luopuminen helpottui edellisen muuton - ja oman väsymyksen - lähestyessään loppua ja nyt se ei tunnu enää juuri missään. Loppujen lopuksi on aika vähän tavaroita joihin on kovin vahvaa sidettä. Vapautuva fyysinen tila luo myös henkistä tilaa ja se on ihanaa!